Uusi aatto se sieltä jälleen saapui!

 Täytyihän minun nyt tulla vielä teille toivottamaan mukavaa Uuden Vuodenaattoa! Tämä blogin aloitus osui niin hassuun kohtaan vuodesta. Tosin ihan omasta syystäni. Kun on vetkutellut aloittamista yli vuoden niin eihän eilinen nyt voi jäädä vuoden 2014 ainoaksi. Hiljaa hyvää tulee, sanotaan. Toivotaan, että tässä kohtaa se pitää paikkansa. 

Kalliomäellä ensimmäinen kesä jatkui arvatenkin kattoremontilla. Toki tuossa vaiheessa piha oli jo saatu jotakuinkin hallintaan. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että oma viehätyksensä se on eräänlaisessa kedossakin. Tosin Kalliomäellä haapoja kasvaa ihan salamana joka paikkaan, jollei ole varuillaan. Joten pitkin pihaa kasvoi siis myös haapoja, jotka varmasti olisivat ottaneet vallan kaikelta muulta melko pian.

Kattoremontin luulisi olevan melkoisen helppo suunnitella siinä vaiheessa, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Veden sisään sataminen kun ei taida kovinkaan montaa miellyttää. Mutta ei. Mieheni kuuluu siihen porukkaan, joka ajattelee että hiljaa hyvä tulee. Minä en (yleensä!). Iltakaudet hän pohti ja vertaili. Mietti ja muutti suunnitelmaa kerran jos toisenkin. Lopulta kuitenkin päätös tuli ja remontti saattoi alkaa.

Me lähdemme tänään juhlimaan vuoden vaihtumista rakkaiden ystävien luokse. Koska päätin olla erityisen kätevä emäntä niin päätin, että tavallisesti aina onnistuva puolukka-valkosuklaakakku tehdään nyt niistä tarvikkeista mitä kotoa löytyy. Totesinpas tässä, että valkosuklaaseen Pätkiksen sekoittaminen ei ainakaan lisää kakun kauneutta. Väri ei silloin ole erityisen hohdokas. Mutta toivotaan, että maku korvaa ulkonäön.

Oikein ihanaa aattoiltaa teille jokaiselle!

Ps. Meillä metsästetään hiirtä... Kalliomäellä tämä on ihan tuttua hommaa, mutta kotona siltä on vielä säästytty. Yksi onneton hiiri on onnistunut tulemaan vesiputkien vientien kohdalta sisään. Nyt se reppana on tosin ollut vuorokauden kateissa. Lieneekö järkyttynyt mieheni hienoista pyydysvirityksistä ja siksi ei ole palannut paikalle. Sama se minulle tosin kunhan lopputulos on se, ettei hiirtä näy. Eikä mielellään myöskään kuulu!

Kalliomäki

Tämä tässä on Kalliomäki. Juuri sellaisena kuin se oli meille siirtyessään. Piha oli villiintynyt ja katossa oli iso reikä, joka lienee säikäyttänyt suurimman osan (järkevistä!) ostajaehdokkaista. Jo ennen kauppojen tekemistä kiipesin ensimmäisen kerran katolle lahoja tikapuita pitkin tilkitsemään suurimman reiän. Lienenkö ollut niin varma siitä, että tässä on sydämeni paikka? Myös kiinteistövälittäjä ikuisti tämän, koska tämä ilmeisesti oli hänen mielestään jonkin verran huvittavaa. Minä keikkumassa katolla, joka tuntui pettävän altani sitä mukaa kuin liikuin eteenpäin. Lisäksi mieheni huutelemassa ohjeita maasta käsin!

Lapsuuteni yksi tärkeimmistä kirjoista oli Astrid Lindgrenin Saariston lapset. Epäilen hieman, että koin tulleeni Nikkarilaan ja siksi se oli menoa. Kaikista järkisyistä huolimatta! Lieneekö mieheni arvannut tämän, kun ensimmäisen kerran mainitsi Kalliomäestä. "Sinun unelmien mökki on tullut myyntiin." Hänen listallaan: väärään suuntaan kotoa, ei merta, iso tontti nurmikkoineen ja vanha talo isolla reiällä katossa. Olin itsekin paikan huomannut, mutta tietäen, että se ei todellakaan ollut mieheni unelmien kohde en ollut siitä mitään maininnut. Olinhan ensimmäisen vanhan hirsitalon tupsahtaessa kodiksemme luvannut hänelle, että hän saa sitten unelmiensa mökin. Meren rannalta kalliotontilla. Ilman nurmikkoa! Ja kuinkas sitten kävikään...